Vaikka en olekaan enää mikään eilisen teeren tyttö, niin ihan
ensimmäisenä minulle tulee joulusta mieleen lapsuus ja mummola, ja kaikki ne
ihanat mummolan joulutuoksut. Mummo oli nimittäin kova leipomaan. Joulupöydässä
komeilivat toinen toistaan herkullisemmat maustekakut, pullakranssit, piparkakut, piirakat
ja isot, rukiiset joululimput. ”Katohan sie Hilima, mitä miulla täällä on”,
mummo supatti ja talutti minut kädestä
pitäen eteisen ruokakaapille. Tai ei se oikeastaan mikään kaappi ollut, vaan
iso, viileä komero. Mummo avasi komeron oven ja veti minut mukanaan kynnyksen
yli. Takimmaisessa nurkassa nökötti iso leipätiinu, jonka päällä oli siniruudullinen pyyheliina. Mummo nosti varovasti
pyyheliinan nurkkaa ja painoi minua niskasta kevyesti kohti tiinua. ”Nuuski”,
hän komensi. Liinan alta huljahti hieman hapan, rukiinen tuoksahdus. ”Siellä se
on, miun aarre,” mummo kuiskasi. Sain tietää, että taikinajuuri oli ainakin
sata vuotta vanha ja että mummo oli saanut sen perintönä omalta äidiltään, joka
oli puolestaan saanut sen omalta äidiltään. Siitä samasta ikivanhasta juuresta mummo paistoi joka viikko uunillisen leipää. Jouluna ruistaikinaan lisättiin
kuminaa, neilikkaa ja muita erikoisempia mausteita, jotka antoivat mummolan
pirttiin oman, makunystyröitä kutkuttelevan tuoksunsa.
Kun olin kuusivuotias, mummo päätti opettaa minut tekemään
karjalanpiirakoita. ”Kuule Hilma. Otahan tämä piirakkapualikka kätteesi ja tule
tänne pöydän ääreen,” mummo käski. ”Sie oot jo sen verran iso tyttö, että sinut
on nyt aika perehyttää tähän hommaan.” Ja niin minä opin kaulimaan kuoria
(ohueksi, ohueksi vuan, tyttö), rypyttämään piirakoita (ihan vain oman mallin
mukkaan niin hyvä tulloo) ja laittamaan kuorelle puuroa juuri oikean verran (ei
liikkoo eikä liian vähän vaan just jetsulleen).
Mummon oppeja olen kohtuullisen ahkerasti hyödyntänyt aina
tähän päivään asti, vaikka armas siippani aina silloin tällöin vihjaileekin,
että voisi sitä tuoretta pullaa useamminkin olla tarjolla. No, onneksi meillä
ei ole hätäpäivääkään, jos oma jauhopeukalo sattuu olemaan keskellä kämmentä.
Porokylän leipomon käsintehdyt, kiviarinalla paistetut ruisleivät ovat kuin kotona
tehtyjä ja ruiskuoriset, rapsakat karjalanpiirakat vievät kielen mennessään. Onneksi
näitä Pielisen-Karjalassa leivottuja perinteisiä tuotteita on saatavilla
kaikille aitojen makujen ystäville ympäri Suomen. Kyllä niitä kelpaa laittaa
tarjolle joulupöytään! Puhumattakaan
niistä makeista herkuista. Hmm. Täytyypä huomenna poiketa leipomon kahvilaan
päiväkahveelle ja miettiä samalla, mitä hyvää joulupöytään hankitaan: iso
vasullinen Tähtitorttuja, pussillinen Joulupullia vai perinteinen Joulukranssi?
Leipomolle kävellessä tulee pakostakin
hyvälle tuulelle, kun ilmassa leijailee aina niin hyvä leiväntuoksu. Taidankin
samalla ostaa Joululimpun ja laittaa sen serkkupojan matkassa Aino-tädille Helsinkiin. Leipä on aina
odotettu tuliainen.
p.s. ai niin, Porokylän leipomon jouluherkkuja saa myös
gluteenittomana. Mistäkö ne tunnistaa?
Vaaleanpunaisesta tuotepakkauksesta tai etiketistä!
Oikein hyvää ja maukasta Joulua kaikille
toivottaa Hilima!
