Heti
vuoden vaihtumisen jälkeen naapurin Aune soitti ovikelloa. Se ei sanonut
mitään, työntyi vain kiukusta puhisten suoraan meidän olohuoneeseen ja pysähtyi
keskelle huonetta. – Sano nyt Hilma, Aune aloitti kovalla äänellä, viskasi
takkinsa lattialle ja kiskoi paidanhelmaansa ylös. – Onko miulla muka
jenkkakahvat? Enhän minä sitä kieltääkään voinut, mutta olin diplomaattinen
ja paljastin myös omani. Tiedustelin varovasti, miksi moinen oli alkanut Aunen
mieltä vaivaamaan. Sain kuulla, että parempi puolisko oli töistä tultuaan kopannut Aunea vyötäröltä ja kehunut, miten
mukavasti kädet asettuvat lantion molemmilla puolilla valuville kahvoille. – Valuville
se sanoi, voitko kuvitella?
Sillä
siunaaman hetkellä Aune pakotti minut lupaamaan, että alkaisimme käydä joka
viikko kuntosalilla. – Ja sitten ei syödä minkäänlaisia herkkuja, se vannotti.
– Kahvat on hävitettävä.
Eilen oli
kolmas kerta, kun kävimme huhkimassa salilla. Hikisen treenin jälkeen
vaihdoimme vaatteet ja lähdimme kävelemään tuttua reittiä kotinurkille päin. –
Kohta on muuten Runebergin päivä, Aune tuumi kun ohitimme kahvilan. Totesin näin olevan. – Kummastako
tykkäät enemmän, Runebergin tortusta vai Laskiaispullasta? Jäin miettimään
vastausta mutta Aune ei malttanut odottaa vaan jatkoi. – Runebergin tortun
pitää olla sopivan muheva ja kostea, kuiva se ei saa missään tapauksessa olla.
Ja se on ehdottomasti syötävä lusikalla. Mie alotan aina reunoista ja säästelen
keskustaa viimeseen asti. Mites sinä sen syöt? Kaivelin muististani mielikuvia
kyseisen herkun syömisestä, kun Aune jo jatkoi. – Laskiaispullan pitää olla iso ja muhkea, ei mikään pikku
pallero. Siinä on oltava kermavaahtoa ja mansikkahilloa. Molempia reilusti.
Minä en oikein ymmärrä sen mantelimassan päälle, vaikka kai se hyvää sekin on. Mites
sinä? Avasin suuni vastatakseni, mutta Aune oli nopeampi. – Mutta ei puhuta nyt
niistä. Mehän sovittiin, että ei syödä herkkuja.
Kävelimme
jonkun aikaa hiljaisuuden vallitessa, pakkaslumi narskahteli rytmikkäästi kenkien alla.
-Oletko
huomannut mitään? Aune kysyi hetken päästä. – Missä asiassa? – No tietysti
niissä kahvoissa. – Omissani vai sinun, kysyin viattomasti. Aune vilkaisi minua
piponsa alta ja jatkoimme marssimista.
Olimme
kotitalojemme edessä. Talvinen pikku pakkanen oli kuivattanut hien nihkeäksi
kalvoksi ihon pintaan ja odottelin jo saunaan pääsyä, tiesin siipan lämmittäneen sen valmiiksi. Aune viivytteli
kotiin menoa. – On se vähän kurjaa, jos me ei ollenkaan voida syödä Runebergin torttuja ja
Laskiaispullia, se puuskahti lopulta. – Kai se vähän on, totesin. Aune vaihtoi
painoa jalalta toiselle, tunnusteli kylkiään takin läpi onnettoman näköisenä. –
Kuule Aune, sanoin lopulta.-Eikö me olla ihan mukiin meneviä emäntiä tämmöisinä
kuin ollaan? Ei kai se ole vaarallista, jos me pari torttua ja pullaa syödään.
Ollaan me jo liikuttu niiden edestä. Aunen ilme kirkastui. – Ootko sitä mieltä?
Siinä tapauksessa tulette heti huomenna
meille kahville. Mutta sinä et vielä kertonut, kummastako enemmän tykkäät?
Pohdimme
tätä asiaa isännän kanssa vielä iltasella saunan lauteilla, mutta tulimme
siihen tulokseen, että Runebergin tortun ja Laskiaispullan kohdalla ei vain voi
valita – molemmat vievät kielen mennessään. Toivottavasti Aunella on tarjolla
molempia!
