Reiska ja ruisleivän salaisuus

Luin tässä aamuna muutamana mielenkiintoista tietoa leivän historiasta. Ajatelkaa; ensimmäiset, alkeelliset leivät ovat syntyneet ikään kuin vahingossa jo yli 6000 vuotta sitten, kun puuro on kiehunut keittopadan reunojen yli ja paistunut kuumalla hiilloksella kakkaroiksi. Varsinaisesti leivän keksijöinä pidetään kuitenkin muinaisia egyptiläisiä, joiden leipomistaito on ollut hyvin kehittynyttä. Egyptiläiset ovat kuulemma leiponeet lintujen, kalojen, maljakoiden ja jopa hautapatsaiden muotoisia leipiä! 

Jatkoin lukemista ja sain tietää, että Suomessakin leivän historia ulottuu todella kauas. Ruisleipää on leivottu täällä jo rautakaudella ja se on ollut kauan yksi suomalaisten peruselintarvikkeista. Entisaikaan leivät olivat suuria, maalaistaloissa tehdyt ruislimput saattoivat painaa jopa 3-4 kiloa.

Historiapläjäyksen luettuani minulle tuli nälkä. Otin  leipälaatikosta esille aamulla ostamani perinteisen, pyöreän ruisleivän, jonka voittanutta ei mielestäni maailmassa ole. Jääkaapista etsin tarvikkeet täydelliseen makuelämykseen: voipaketti, lauantaimakkara, juusto ja tuorekurkku. Leikkasin leivästä kaksi sopivan paksua viipaletta, levittelin päälle kunnolla voita ja edellä mainitsemani muut päällysteet. Kaadoin lasillisen jääkaappikylmää maitoa ja siirryin leipien kanssa olohuoneeseen. Vaikka Hilma ei ollut kotona, korvissani kaikui vaimoni huuto: - Reiska, et mene murustelemaan sinne! Rohkeasti istuin kuitenkin nojatuoliin. Hyvä asento ja ensimmäinen haukkaus leivästä. Rapsakka kuori, pehmeä sisus ja täydellisesti toisiinsa sopivien makujen harmonia hivelivät makunystyröitäni. Pureskelin hartaasti ja hörppäsin maitoa päälle. Ah sitä onnea!

Kaverini Jaska on töissä leipomossa ylöslyöjänä.  Mitäkö se ylöslyönti tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että Porokylän leipomossa, jossa Jaska on töissä leivät pyöritellään ihan perinteisesti käsin. Pyysin  Jaskaa kerran näyttämään, miten se tapahtuu. – Mummo tulee meille viikonloppuna leipomaan, tule silloin niin näet, Jaska sanoi. – Hän on meinaan mestari siinä hommassa. Menin ja sain nähdä, miten Jaskan 90-v mummo pyöritteli ruislimppuja  kauniin muotoisiksi limpuiksi yhtä aikaa molemmin käsin. – Ja noin se meillä leipomollakin tehdään, Jaska nyökytteli. – Kahden käden tekniikalla. Katselin omia käsiäni, heiluttelin lyhyitä ja paksuja sormiani ja mietin  mielessäni, että meikäläiseltä tuo ei ikinä onnistuisi. 

Istuin nojatuolissani ja pyyhin ruisleivän muruja suupielistäni. Mietin, mikä onni on asua kaupungissa, jonka yllä leijailee päivittäin mahtava tuoreen leivän tuoksu. Tuoksu tekee kaupungista kodin ja suorastaan pakottaa henkäisemään satunnaiselle vastaantulijalle: tunnetko tämän ihanan leivän tuoksun,  tunnetko?

Vilkaisin kelloa ja havahduin ajatuksistani. Hain harjan ja rikkalapion ja lakaisin äkkiä leivänmurut pois olohuoneen lattialta. Sitten menin keittiöön ja tein Hilmalle valmiiksi kaksi ruisleipäpalasta, asettelin ne sievästi lautaselle odottamaan töistä palaajaa.

Pääsiäiskirje

Kun tulin eilen töistä kotiin ja kurkistin postilaatikkoon, siellä oli Karjalaisen lisäksi jotain ennenkuulumatonta. Nimittäin ihka oikea kirje. Kuori oli kirjoitettu käsin ja yläkulmaa koristi sydämen muotoinen postimerkki. Käsialaa en tunnistanut. Pyörittelin siinä postilaatikolla seistessäni kirjettä käsissäni ja yritin muistella, milloin viimeksi olin saanut kirjeen. Kuka kumma minulle oli mahtanut kirjoittaa?

Sisälle päästyäni laitoin kahvin tippumaan ja istuin keittiön pöydän ääreen. Repäisin kuoren auki.

Moi Hilma-täti!

Terveisiä täältä Helsingistä. Äiti kertoi, että me ollaan tulossa pääsiäislomalla teille kylään. Minä tulin siitä niin iloiseksi, että halusin heti kirjoittaa sinulle. Repäisin sivun minun matikan vihkosta. Toivottavasti saat selvää, kun äiti sanoi, että minun kirjaimet on ihan kuin variksen varpaita. Tai jonkun muun linnun.  Muistatko, kun viime pääsiäisenä käytiin yhdessä hakemassa pajunkissoja? Ja minun kengät kastui, kun putosin ojaan. Minä tykkään hirveästi pajunkissoista, kun ne on sellaisia pehmeitä palloja. Ihan kuin oikeita kissanpentuja. Käydäänhän taas hakemassa niitä, kun me tullaan!

Nyt minä luettelen, mitkä asiat on  minun mielestä parasta pääsiäisessä: puput, mämmi (iskä ei tykkää siitä), suklaamunat ja rahkapiirakka. Minä rakastan rahkapiirakkaa!

Mutta nyt minä lopetan, kun telkkarissa alkaa Salkkarit. Äiti haluaa kirjoittaa vielä jotain. Ja äiti laittaa sinun nimen tähän kirjekuoreen, kun sillä on parempi käsiala. Nähdään pääsiäisenä!

T: Aada

Terveisiä myös minulta ja Petriltä! Aada odottaa nyt ihan tohkeissaan pääsiäislomaa. Petri ei muuten ole ikinä maistellut oikeaa pääsiäislimppua, joten voisitko hakea sitä Porokylän leipomon myymälästä pari kappaletta? Sen ihanan rahkapiirakan lisäksi!

Näkemisiin, terveisin siskontyttösi Liisa

Laskin kirjeen käsistäni pöydälle ja nousin kaatamaan itselleni kupin kahvia. Näin silmissäni pikku-Aadan, joka kahlasi silmät loistaen hakemaan pajunoksia. Raapustin pääsiäisviikolle seinäkalenteriin isoilla kirjaimilla: muista hakea rahkapiirakka ja limput!

                                                                       

Jenkkakahvat

Heti vuoden vaihtumisen jälkeen naapurin Aune soitti ovikelloa. Se ei sanonut mitään, työntyi vain kiukusta puhisten suoraan meidän olohuoneeseen ja pysähtyi keskelle huonetta. – Sano nyt Hilma, Aune aloitti kovalla äänellä, viskasi takkinsa lattialle ja kiskoi paidanhelmaansa ylös. – Onko miulla muka jenkkakahvat? Enhän minä sitä  kieltääkään voinut, mutta olin diplomaattinen ja paljastin myös omani. Tiedustelin varovasti, miksi moinen oli alkanut Aunen mieltä vaivaamaan. Sain kuulla, että parempi puolisko oli töistä tultuaan  kopannut Aunea vyötäröltä ja kehunut, miten mukavasti kädet asettuvat lantion molemmilla puolilla valuville kahvoille. – Valuville se sanoi, voitko kuvitella?

Sillä siunaaman hetkellä Aune pakotti minut lupaamaan, että alkaisimme käydä joka viikko kuntosalilla. – Ja sitten ei syödä minkäänlaisia herkkuja, se vannotti. – Kahvat on hävitettävä. 

Eilen oli kolmas kerta, kun kävimme huhkimassa salilla. Hikisen treenin jälkeen vaihdoimme vaatteet ja lähdimme kävelemään tuttua reittiä kotinurkille päin. – Kohta on muuten Runebergin päivä, Aune tuumi kun ohitimme  kahvilan. Totesin näin olevan. – Kummastako tykkäät enemmän, Runebergin tortusta vai Laskiaispullasta? Jäin miettimään vastausta mutta Aune ei malttanut odottaa vaan jatkoi. – Runebergin tortun pitää olla sopivan muheva ja kostea, kuiva se ei saa missään tapauksessa olla. Ja se on ehdottomasti syötävä lusikalla. Mie alotan aina reunoista ja säästelen keskustaa viimeseen asti. Mites sinä sen syöt? Kaivelin muististani mielikuvia kyseisen herkun syömisestä, kun Aune jo jatkoi. – Laskiaispullan  pitää olla iso ja muhkea, ei mikään pikku pallero. Siinä on oltava kermavaahtoa ja mansikkahilloa. Molempia reilusti. Minä en oikein ymmärrä sen mantelimassan päälle, vaikka kai se hyvää sekin on. Mites sinä? Avasin suuni vastatakseni, mutta Aune oli nopeampi. – Mutta ei puhuta nyt niistä. Mehän sovittiin, että ei syödä herkkuja. 

Kävelimme jonkun aikaa hiljaisuuden vallitessa, pakkaslumi  narskahteli rytmikkäästi kenkien alla.

-Oletko huomannut mitään? Aune kysyi hetken päästä. – Missä asiassa? – No tietysti niissä kahvoissa. – Omissani vai sinun, kysyin viattomasti. Aune vilkaisi minua piponsa alta ja jatkoimme marssimista.

Olimme kotitalojemme edessä. Talvinen pikku pakkanen oli kuivattanut hien nihkeäksi kalvoksi ihon pintaan ja odottelin jo saunaan pääsyä, tiesin siipan  lämmittäneen sen valmiiksi. Aune viivytteli kotiin menoa. – On se vähän kurjaa, jos me ei ollenkaan  voida syödä Runebergin torttuja ja Laskiaispullia, se puuskahti lopulta. – Kai se vähän on, totesin. Aune vaihtoi painoa jalalta toiselle, tunnusteli kylkiään takin läpi onnettoman näköisenä. – Kuule Aune, sanoin lopulta.-Eikö me olla ihan mukiin meneviä emäntiä tämmöisinä kuin ollaan? Ei kai se ole vaarallista, jos me pari torttua ja pullaa syödään. Ollaan me jo liikuttu niiden edestä. Aunen ilme kirkastui. – Ootko sitä mieltä?  Siinä tapauksessa tulette heti huomenna meille kahville. Mutta sinä et vielä kertonut, kummastako enemmän tykkäät?

Pohdimme tätä asiaa isännän kanssa vielä iltasella saunan lauteilla, mutta tulimme siihen tulokseen, että Runebergin tortun ja Laskiaispullan kohdalla ei vain voi valita – molemmat vievät kielen mennessään. Toivottavasti Aunella on tarjolla molempia!